21.1.2009
Viimeiset viisi vuotta
Kylläpä aika rientää. Mihin ovat menneet viimeiset viisi vuotta elämästäni? Sain joulun alla palkanlaskijalta mukavaa postia: palkankorotuksen 5 vuoden palveluksesta Helsingin kaupungille. Tuolloin, viisi vuotta sitten, menin alakouluun töihin, koska lapseni oli pienenpieni ja haaveilin lyhyemmistä työpäivistä sekä työn osumisesta päiväsaikaan.
Melko lailla viisi vuotta sitten, kun olimme asuneet Helsingissä noin puoli vuotta, huomasimme myös Helsingin Uutisista erään virallisen kuulutuksen. Kuulutuksella Helsingin kaupungin kiinteistövirasto etsi Pakilaan ”ympäristön suojeltavaan rakennuskantaan soveltuvia muualta siirrettäviä rakennuksia”. Mieheni innostui heti moisesta mahdollisuudesta. Koska kilpailuaikaa oli vain vähän jäljellä, sain puhuttua miehelleni järkeä emmekä osallistuneet tontinluovutuskilpailuun.
Seuraavana keväänä 2005 mieheni hieraisi silmiään, kun näki saman kilpailukuulutuksen kaupungin nettisivuilla. Kilpailu uusittiin, koska sopivia ehdotuksia tontin rakentamiseksi ei ollut tullut. Tällä kertaa hän ei saanut ajatusta enää sysättyä mielestään. Hän sai minuunkin sytytettyä kipinän vanhan talon rakentamisesta kodiksi. Ja sillä tiellä olemme vielä.
Tätä matkaa olette tekin, hyvät lukijat, seuranneet. Jotkut teistä jo neljä vuotta, jotkut vain osan siitä, jotkut ehkä vasta seuraan liittyneinä. Ystävät ja lukijat, te olette ikään kuin katulamppuina tietämme valaisemassa. Välillä tuntuu yksinäiseltä ja matka uuvuttaa, mutta tiedämme: siellä te olette. On totta, että sivumme eivät ole kovin kommunikatiiviset, koska varsinaista mahdollisuutta päiväkirjamme tekstien kommentointiin ei ole kirjoituksien lopussa. Vieraskirjassamme kirjoituksia kommentoivat ja terveisiä lähettävät vain harvat. Laskurista näemme, että sivut avataan kuitenkin uskollisesti joka päivä, monessa monessa eri osoitteessa.
Päiväkirjan kirjoittaminen on palkitsevaa myös itselle. Miten kaikki hauskat ja ikävämmät sattumukset muuten edes pysyisivät mielessä. Ajatella, että kolme vuotta sitten nukuimme talvipakkasilla kylmässä asuntovaunussa ja purimme taloamme osiksi Pukkilassa. Kaksi vuotta sitten ajoimme joka päivä rakennukselle, haimme naapurista vettä ja valmistimme iltaruuan asuntovaunussa talomme pihamaalla. Vuosi sitten opettelimme asumaan erittäin keskeneräisessä hirsitalossa. Ja nyt: viimeistelemme talomme sisätiloja päästäksemme nauttimaan elämästä talon kaikissa huoneissa. Elämä muuttuu koko ajan helpommaksi – uskokaa vain, perässä tulevat :-)
Toivomme, että mahdollisimman monet lukijoista jättäisivät merkin käynnistään vieraskirjaamme tammikuun loppuun mennessä. Arvomme kaikkien kommentin jättäneiden kesken Mauri Kunnaksen kirjan Koiramäen lapset ja näkki. Niitä on nimittäin tullut meille lahjaksi kaksi kappaletta ja haluamme laittaa hyvän kiertämään. Kirja opettaa kansanperinnettä lapsille yhdessä lumoavien kuvien kanssa. Siinä Koiramäen vanha väki kertoo lapsille kansantarinoita kummituksista, hiidenväestä, trulleista, maantierosvoista ja merkillisistä luonnonilmiöistä.
- Elina
P.s. Talon tarinaa ei ole tarkoitus lopettaa tähän. Mietimme edelleen mahdollisuutta, miten sivut saisi muokattua toimivammiksi ja miten ne saisi pidettyä lukijaa kiinnostavina ja palvelevina. Vaikea kysymys.
18.1.2009
Askel kohti arkea
Olen pitänyt jo pitkähkösti taukoa rakennuspuuhista. Ehti jo tulla vähän huono omatunto tekemättömyydestä, ja kynnys aloittaa ne uudestaan ehti nousta. Toisaalta, silloin kun pidän taukoa, siihen on yleensä aihetta. Kuten päänsärky tai korvatulehdus tai poskiontelontulehdus tai yleinen voimattomuus. Silloin kun olen voimissani, edistän rakennuspuoltakin mielelläni. Kotitaloustöistä olen lintsannut viimeisen kolmen vuoden ajan melko onnistuneesti ja olen neuvonut siinä muitakin. Kun haluaa käyttää kaiken liikenevän aikansa kodin rakentamiseen, kannattaa luistella monesta muusta, kuten säilömisestä, leipomisesta ja suursiivouksista :-) Puhumattakaan pyykin mankeloinnista tai alusvaatteiden silittämisestä.
Mieheni on toista maata. Vaikka hänellä olisi puoli tuntia vapaana, hän osaa tarttua johonkin hommaan eikä hän välitä siitä, vaikka joskus menee kokonainen lauantai työkalujen ja tilojen siivoamiseen. Sitten se menee. Ja hommat jatkuvat siitä toisena ajankohtana. Minä olisin moisesta ihan tuskissani.
Nyt tauon pitämisestä oli se haitta, että emme enää muistaneet, mihin olimme viimeksi jääneet. Listoja oli pohjamaalattuna tietty määrä, puhdistettuna maaleista tietty määrä, niputettuna maalarinteipillä muutamia kolmen listan satseja jne. Mitkä listat nyt sitten tulivatkaan salin ikkunoihin, kirjaston ovilistoiksi jne – siinäpä pulma. No, keksimme nyt mielestämme kuitenkin toimivan idean.
Sen myös huomasimme, että minkä taakseen jättää… Nimittäin kolmet ovenkarmeista oli jäänyt puhdistamatta ja olivat jo paikoillaan. (Väliovia on tarvittu rajaamaan raksapuoli asutusta puolesta, ja eihän siinä kiireessä ole karmeja ehditty fiksailla.) Siispä puhdistimme, hioimme ja pohjamaalasimme oven karmit paikoillaan. Onnistui se näinkin. Samuel maalasi wc:n oven Lavgrön-maalilla. Saapa nähdä, miten se nyt istuu eteisen muuhun värimaailmaan. Minä olen aina varovaisempi värisävyjen valinnassa ja tulen (kuulemma) valinneeksi liian vaaleita ja valjuja värejä. Mieheni olisi rohkeampi, ja jos näitä kompromisseja ei tarvitsisi tehdä, meillä olisi todennäköisesti vahvat, talonpoikaiset värisävyt kaikkialla – okrankeltaista, tummaa ruskeaa, vihreää, sinistä ja viininpunaista. No, huonekalut ja tekstiilit tuovat aina oman lisävärinsä sisustukseen, joten voin luvata, että mitenkään väritöntä meillä ei ole.
Suurin kiitos kotimme sisätöiden edistämisestä kuuluu Erkalle, joka on ollut meillä töissä useaan otteeseen viime keväästä lähtien. On uskomatonta, että voi katsoa valmista työtä, eikä sisällä kaiherra hiukkaakaan harmitus: ei sen näin pitänyt mennä. Hänellä on kyllä loistava tyylitaju, erinomaiset taidot ja hieno kädenjälki.
Ajattelin kirjoittaa vain muutaman sanan, mutta kun en kuulu lyhyestä virsi kaunis -koulukuntaan, tekstiä alkaa jo olla ruudulla. Halusin vain sanoa, että paluu arkeen on sujunut hyvin :-)
-e
11.1.2009
Kävin kesässä
Täällä juodaan afrikkalaista rooibosteetä yöpaidassa, villapaidassa ja villasukissa. Leivinuunia lämmittämällä saadaan taloa lämpimäksi. Vietetään kotiinpaluun juhlaa.
Olen ollut mieheni kanssa reilun viikon Etelä-Afrikassa tutustumassa paikkoihin, jotka olivat minulle aikaisemmin tuttuja vain Afrikan tähdestä. Olen käynyt Hyvän toivon niemellä, kohdassa jossa valtameret yhtyvät. Olen nähnyt pingviinien hassun kävelyn, hylkeet, jotka syövät kalaa suoraan ihmisen kädestä, olen kuullut musiikkia, joka on mennyt suoraan sydämeeni ja nähnyt tanssia, jota vain afrikkalaiset osaavat tanssia. Minua on huimannut korkeilla vuorilla ja valtameren aallot ovat kaataneet minut suolaiseen veteen. Olen ihmetellyt ja ollut hiljaa, olen nauranut ja olen itkenyt. Olen elänyt.
Tämä on hämmentävää. Olen jo vuosia ollut afrikkalaisten ihmisten kanssa tekemisissä päivittäin – siinä ei ole mitään outoa: tunnen heidän elämäntapaansa, elämänuskoaan ja eloisuuttaan, tunnen monia heistä yksilöinä. Minulla ei ollut ennakkoluuloja tai olettamuksia. Olen aikaisemmin vähän vastustanut pitkiä mannerten välisiä lomalentoja. Ilmastonmuutosta ajatellen ne ovat tuntuneet jopa itsekkäiltä. Olen myös ajatellut, ettei turisti kuitenkaan näe ja koe mitään aitoa katsellessaan rakennuksia ja nähtävyyksiä ulkoapäin. Tai ajaessaan slummialueen ohi ilmastoidussa taksissa. Nyt jokin minussa on liikahtanut ja en enää tiedä, mitä ajatella.
Vaikka matka oli mieheni työmatka ja liikuimme pääasiassa hyvin hienoissa paikoissa, joissa kaikki ohjelma, ruokailut ym. oli upeasti järjestetty, halusin kurkistaa myös afrikkalaisempaan maailmaan, siihen josta me kaikki olemme kotoisin. Halusin kuulla laulua ja nähdä tanssia, halusin syödä paikallisten ihmisten valmistamaa ruokaa (huomatakseni, että mieheni on allerginen myös krokotiilin lihalle), halusin astua aaltopellistä tehtyyn köyhään kotiin ja antaa ihmisille siellä käteni. Halusin kohdata ne ihmiset, vaikka sitä sitten pidettäisiin jeesusteluna, ja olisin halunnut sanoa sen, mitä en pystynyt. Että täällä länsimaissakin ollaan välillä hyvin onnettomia, niin surullisia, ettei nähdä elämää lainkaan edessäpäin – vaikka on tavaraa, rahaa ja ruokaa liiaksi. Eikä monilla meistä ole tuollaista sosiaalista verkostoa ympärillä jakamassa huolia ja murheita.
Tulin kotiin. Lapselleni oli kasvanut kaksi uutta rautahammasta. Postilaatikossa odotti kirje: Lapsesi oppivelvollisuus alkaa. Halasin häntä ja kuitenkin muistin pientä, likaista tyttöä toisella puolella maailmaa, kuulin vielä korvassani (joka on edelleen lukossa pitkän lennon jäljiltä) valtameren aallot ja tunsin lämmön ihollani. Olin hämmentynyt. Olin käynyt kesässä keskellä talvea. Olin käynyt kaukana ja tullut kotiin.
Salin ja kirjastohuoneen lattiat oli maalattu poissa ollessamme. Heti teki mieli astua lattialle, tuntea oman kodin kulunut lautalattia jalkojensa alla.
Onnellista uutta vuotta jokaiselle päiväkirjaamme lukevalle!
- Elina