Olen paljon onnellisempi ja kokonaisempi ihminen, kun saan lukea jotain. Tai paremmin: kun saan AIKAA lukea jotain. Innostan työkseni lapsia lukemaan ja saan onnen värinöitä, kun näen, että pienet jalat juoksevat kirjastoon tai pikku kädet tarttuvat innokkaina kirjaan. Samalla harmittelen, kuinka harvoja ovat nykyisin ne hetket, kun itse tartun kirjaan ja annan sen viedä. Viime viikolla luin Kjell Westön kirjan Leijat Helsingin yllä. Se on todellinen rakkaudentunnustus Helsingille, kotikaupungilleni.

Mieheni on onnellinen mies, kun hän saa tehdä käsillään jotain. Niin katoava on jälkemme täällä maailmassa. On suorastaan terapeuttista saada aikaan joskus jotain konkreettista. Kun kädet tekevät, iho tuntee, nenä haistaa puun tuoksun, ihminen eheytyy. Niin, paljon me teemme, kiirehdimme ja sohimme – mutta mitä jätämme jälkeemme? Kirjassakin tätä pohditaan koskettavasti: Onko Helsinki sama vai eri meidän täällä oltuamme ja täältä lähdettyämme?

”Ja juuri silloin teen oivalluksen: niin elämä kohtelee meitä. Se unohtaa meidät.
Me haluamme niin kovasti olla välttämättömiä. Me kuvittelemme tekevämme syvän vaikutuksen muihin ihmisiin. Me kuvittelemme että voimme jättää jälkiä paikkoihin, joissa olemme eläneet.
Niin ei kuitenkaan ole. (- -) Paikat ja paikkakunnat ovat tunteita vailla. Ne elävät vain nykyhetkeä.
Dani eli melkein koko elämänsä Helsingissä, mutta hän ei jättänyt jälkeäkään kaupunkiin.”
(Kjell Westö: Drakarna över Helsingfors, suom. Arja Tuomari, 1996.)

Pojan eskarikaveri kävi meillä leikkimässä. Leikit menivät kivasti ja kivutta yhteen. Sitten lapsen äiti tuli poikaa hakemaan. Sanat putoilivat raskaasti: On tämä uhkarohkea urakka. UHKAROHKEA URAKKA, sanoi hän, kodinrakennustamme tarkoittaen. Sanat jäivät soimaan mieleeni. Tässä minä elän – keskellä uhkarohkeaa, ylisuurta urakkaa. Käyn välillä töissä, ulkona tai kaupassa vähän levähtämässä. Palaan keskelle kaaosta ja urakkaa. Mieleni yrittää pilkkoa sitä palasiksi, ei pysty. Keskeneräiset työt kaatuvat päälle, haaveet sortuvat. Niinkö?

Kuten tyypillistä, löydän vasta-argumentit vasta myöhemmin. On erilaisia tapoja elää ja olla onnellinen. Jotkut haluavat elää elämäänsä siten, että selviytyvät kaikesta 100-prosenttisesti. Heillä on helppohoitoinen, sopivan kokoinen asunto. Heillä on työ, josta heillä on hyvät edellytykset selviytyä, eikä se aiheuta heille stressiä ja hurjia tilanteita. Heillä on meneillään vain sen verran työn ulkopuolisia projekteja, että he hallitsevat kaiken.

Sitten on mieheni tyylisiä ihmisiä, jotka motivoituvat vasta, kun työ tai projekti – mikä hyvänsä – on riittävän haasteellinen. Tällöin he pystyvät antamaan parasta itsestään. Vaikka itse olenkin jostain turvallisuushakuisen ja uhkarohkean välimaastosta, meidän perheessä tahtoo urakkaa ja projektia kasautua – se on huomattu. Tavallisesti olemme kuitenkin onnellisia: elämme itsemme näköistä elämää. Saa päivitellä!

- Elina

Lapselle oli outo sanan ”vieraanvarainen” merkitys. Olemme viettäneet syyslomaa, ja meillä on käynyt – ja yöpynytkin – vieraita joka päivä. Loukkasin jalkani (reväytin nilkan nivelsiteet) heti lomani alussa, ja isäntä kehotti ottamaan rennommin. Istumaan jalka kohoasennossa, mahdollinen kylmähaude nilkkani ympärillä ja uskomaan siihen, että vieraiden palvelu onnistuu hänen toimesta. ”Olet liian vieraanvarainen”, mieheni totesi. Lapsi ihmetteli, mikä se sellainen on ja onko se paha asia.

Wikisanakirjan mukaan (kirjamme ovat vielä pahvilaatikoissa) ”vieraanvarainen” on henkilö ”joka ottaa mielellään vieraita vastaan ja/tai tarjoaa heille majapaikkaa tai syötävää tms.” Lapsi lisäsi tuohon selitykseen: ”JA ESITTELEE HUONEET”. Meillä nimittäin on muodostunut jo tavaksi, että isäntä esittelee kotimme tilat sillä välin, kun minä hoidan tarjottavaa pöytään :-))

Kyseinen esittelykierros kestää usein jopa tunnin (olen todella kiitollinen, että mieheni hoitaa sen!) Hän esittelee kuulemma eri ihmisille eri asioita ja erilaisella intensiteetillä. Joskus käydään jokainen nippeli läpi, toisinaan vain ihmetellään talon ”uniikkia tunnelmaa”, kuten viimeisin vieraamme kuvaili. Mieheni toteaakin kierroksen päätteeksi tyylilleen uskollisesti: ”Nii-iin, sammakon mielestä viihtyisä!” Ja hän on täysin tyytyväinen ja ylpeä talostaan kaikessa keskeneräisyydessään samalla tiedostaen sen, ettei tällainen talo ja etenkään sen tekotapa ole kaikille luontainen.

Nyt talossamme eletään jänniä aikoja, kun timpurimme Erkka aloittaa taas huomenna työt. Olisi tarkoitus saada portaat asuinkerroksesta yläkertaan. Samalla hän hoitaa muutamia juttuja, kuten ulko- ja väliovet paikoilleen, paneelit eteisen seinään… Meidän hommanamme on edelleen väliovien kunnostus (yksi saatu loman aikana valmiiksi, ja toinen on jo puhdistettu ja pohjamaalattu), listojen kunnostus ja kiinnitys sekä lattioiden maalaus. Sitten alkaisi olla aika valmista.

Huonekalujen hankinnassa on myös edistytty. Vihdoin meillä on yli satavuotias biedermeierkalusto odottamassa salin valmistumista! Kalusto on peräisin Pohjanmaalta, ja pitkän etsinnän jälkeen se on juuri sitä tyyliä, jota isäntä on etsinyt. (Hänen lapsuudenkotinsa biedermeierhuonekalut kun ovat Pohjanmaalta.) Ystävällinen pariskunta, jolta mööbelit ostimme, oli perinyt kaluston ja tuonut sen Helsinkiin. Samasta kodista löytyi myös senkki, jossa oli fasettihiottu peili. Jotain kohtalon yhteyttä asiassa tuntui olevan, sillä pariskunnan lapsenlapsi oli nimeltään Kauri.

- Elina

Eilen tuli hauska soitto. ”Täällä olisi puusohva jätelavalla Käpylässä.” Saman tien Mersu, peräkärry perässään, lähti matkaan. Meillä nyt ei ole varsinaista puusohvavajetta, mutta totta kai sohva oli poimittava kyytiin. Saman tien mieheni oli kasannut kapineen, liimalla ja puristimilla. Työhuolet ja paha tuuli olivat kerralla poispyyhkäistyt, kun saatiin hänelle jotain oikeaa tekemistä. Nyt naapurin pikkupojat pääsevät nukkumaan vanhassa, talonpoikaisessa sivustavedettävässä. Tällainen spontaani kierrätys on hauskaa.

Varsinainen kierrättäjän keidas on Metsänkylän navetta Aulangolla. Kävimme siellä sunnuntaina palatessamme mummoni syntymäpäiväjuhlista. Jotain pientä, tarpeellista löytyi tälläkin kerralla, kuten hakoja, vetimiä ja sähköosia. Hauska lapsemme hihkaisi kesken kauppojen: ”Nyt äkkiä pannukakulle!” Navetan vieressä sijaitsee nimittäin tunnelmallinen kahvila Leivintupa, jossa tarjotaan vahvaa pannukahvia ja makoisia pannukakkuja suoraan uunista. Pannarikahvilla ekstrovertti Fedja-setämme tietysti tiedotti kaikille, että olemme tulossa isomummon syntymäpäiviltä ja matkalla kotiin. Kanssakahvittelija kysyi kohteliaisuudesta, että paljonko mummo täytti. ”Varmaankin 300 vuotta”, kuului asiantunteva vastaus.

Loppuun uutisia: Melukyläämme muutti viime viikolla kolmas eli viimeinenkin perhe. Nyt on poikaporukkaa tällä mäellä.

Syksyn kirkkaissa päivissä sen välillä huomaa: hienoa, että on valo, edes hiukkasen voimia elää tätä elämää ja lapset, jotka näkevät kaiken kirkkaammin.

Toivon syksyysi voimia ja hehkua,
Elina