Syksyn omenat hehkuvat vanhassa lasimaljassa, kantarellit ovat uunissa kuivumassa, mies ja poika soittavat nokkahuilua. On unelias syksyinen sunnuntaipäivä, pihalla huikaisevan kauniit vaahterat kaikissa väreissään.

Tällaista jos elämä olisi. Uunissa palaisi tuli, emäntä häärisi tuvassa, valmistaisi hitaasti lähiruokaa, hyräilisi villasukissaan. Mutta kun ei: kiire on kuin eläkeläisellä konsanaan. Koko ajan menossa töissä ja pitkin kyliä, lapsi toisessa tai kolmannessa varahoitopaikassa, mies bisneksiään hoitamassa. Mahaan sattuu ja päätä särkee, kun kalenteria katsookin. Miten tämä tällaiseksi muuttui? En selviäisi ja jaksaisi, jos takana ei olisi niin loistava ja hyvin levätty kesä.

Joskus yliopiston luennolla oli puhetta suomalaiskansallisesta masennuksesta ja suomalais-ugrilaisten kansojen korkeasta sijainnista itsemurhatilastoissa. Luennoitsija oli sitä mieltä, että suomalais-ugrilainen mieli haavoittuu kiireestä. Tulisi olla aikaa lämmitellä saunaa pitkin päivää. Miettiä syntyjä syviä. Kun tällainen ihminen sitten repäistään juuriltaan, siirretään kaupunkiin ja hektiseen elämänmenoon, ei käy hyvin.

Viime päivien uutisista olemme saaneet lukea hyvin synkkiä tapahtumia. Ensimmäinen ajatus oli: Ei taas! Samana päivänä poikani – kauheista uutisista mitään tietämättä – tapaili ”Lapin kesä” -nimisen laulun sanoja, (joka on myös Eino Leinon runo). ”Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta? (- -) Miks meillä niin on monta mielipuolta? Miks vähän käyttäjiä kanteleen?” Kouraiseva hetki.

Synkeämmistä mietteistä voi siirtyä valoisampiin. Eilinen oli tehokas rakennuspäivä. Saimme pohjamaalattua ja hiottua hohkakivellä lähes kaikki salin listat. Seuraavaksi ne voidaan kiinnittää paikoilleen. Päätimme noudattaa uusimmassa Tuuma-lehdessä ollutta Jaakko Lainion Fördriivari-palstalla ollutta ohjetta. Sen mukaan paras lopputulos tulee, kun listat maalaa vasta sen jälkeen, kun ne on kiinnitetty paikoilleen. Näin pystyy kittaamaan naulan jäljet piiloon ja jiirikulmistakin saa täydellisen siistit, ”kuin taulunkehykset”. Sain myös pintamaalattua paikoillaan olevat kirjastohuoneen ikkunalistat. Samuel uurasti erään komeronoven kimpussa – ensimmäinen maalikerros on paikoillaan, seuraavaksi kiinnitetään lasit. Meinasin ahnehtia hommia jopa liikaa, mutta järkevä mieheni totesi puolenyön aikoihin, että työthän tässä talossa eivät mihinkään lopu. Turha on yrittää saada mitään valmiiksi – pääasiahan on se, että hommat edistyvät.

No, huonekalujen hankinta on myös edistynyt. Jos tulet sisään talomme kellarikerroksesta, huomaat, että ensimmäinen huone alkaa muistuttaa antiikkiliikettä. Säilytämme siellä vielä keskeneräisiin yläkerran tiloihin tulevia huonekaluja :-) Viimeisimmät löydöt ovat Hausjärveltä haettu vanha kirjoituspöytä, jossa on sorvatut jalat, ja alkuperäisessä maalissa oleva suurehko renginkaappi. Tänään kävimme Kalliossa katsomassa 1900-luvun alussa Snellmanninkadulle 3,7 metriä korkeisiin huoneisiin hankittua biedermeierkalustoa, josta olivat vielä jäljellä sohva, pöytä, 8 tuolia ja 2 nojatuolia. Peilit ja sivupöytä olivat menneet perinnönjaossa toiseen huusholliin. Kyllä nyt mietityttää, kannattaisiko tällainen hankinta. Eihän tällaiselle ole tarvetta kuin kerran elämässä – sillä kyseinen, hyväkuntoinen kalusto kyllä kestäisi toiset sata vuotta!

Elina

P.s. Päiväkirjan pito on jäänyt melko vähäiseksi. Nyt onkin harkinnassa, mitä tälle tehdään. Yksi vaihtoehto olisi siirtyä blogin pitoon tai siirtää päiväkirja salasanan taakse. Tällä hetkellä ei ole oikein edes käsitystä kävijämääristä – emme jostain syystä pääse hallintapaneeliin katselemaan tietoa. Asiaa täytyy tutkia.

Viikonloppu meni työn touhussa. Kiinnitimme ensimmäiset listat ns. ”pyhäpuolelle” paikoilleen. Vanhat, kauniit ikkunat vaan tuntuivat kovin sameilta, vaikka saivatkin vaaleat listat ympärilleen. Päätimme pestä ikkunat – eihän tässä kovin paljon enää ole mahdollisuuksia ennen syksyä ja talvea. On kivempi ottaa huoneet sitten käyttöön, kun ikkunat on pesty valmiiksi. Kyllä muutos olikin melkoinen, kun kaikki rakennuspöly oli saatu puhdistettua pois. Vanhat ikkunalasit näyttivät kovin sielukkailta.

Meillä oli aikoinaan häissä ohjelmana eräänlainen oikeudenkäynti, jossa ikkunoiden pesu määrättiin mieheni tehtäväksi. (Hän on nuorena miehenä tienannut autokoulurahaa pesemällä mm. Ympyrätalon ikkunoita Helsingissä.) Hyvin hän on tehtävän vuosien varrella hoitanut, mutta huomattu on sekin, että kaikkein paras tulos saavutetaan, kun molemmat osallistuvat puuhaan. Meillä osa ikkunoista on saranoitu, osa ei. Ikkunaklaseja täytyy nostella pois paikoiltaan, pesuvettä täytyy vaihtaa, lastoja kurotella yläilmoihin, huonekaluja siirrellä jne.

Porasimme kellarin vessaan ja kylppäriin paikoilleen Arabian vanhaa tuotantoa olevan posliinikehyksisen peilin ja saippuahyllyt. Myös 1950-luvun pyyhenaulakko pääsi paikoilleen. Nämä meillä on jo kauan ollut hankittuina. Silti niiden kiinnittäminen vei aikaa – pitäähän paikkoja harkita aikansa. Pesutiloissa odottaa enää oikeastaan listojen lopullinen maalaus.

Uusimmassa Glorian Antiikissa oli hätkähdyttävän kaunis kansi. Harmoniset pinnat, värit, patina – mikään ei riko kuvassa olevan huoneen tunnelmaa. Se on vielä keskeneräisestä Nedre Juunin talosta Espoon Vanhassakartanossa, jota siskokset Sofia ja Maria Rehbinder entisöivät perheidensä kodiksi. Olin ehdottoman samaa mieltä toisen omistajattaren kanssa: ”Tärkeintä on viettää talossa aikaa, talo kertoo silloin itsestään” (Maria Rehbinder). Niinhän se on! Ns. ”hitaasti ja väsyttämällä” -tyylinen urakka tuo parhaan lopputuloksen. Nedre Juunin talon kuvista voi täysin nähdä, mihin omistajat remontissaan pyrkivät, VAIKKA kaikki on kesken. On uskomatonta, että tyylitajun ja remontoimisen ideologian huomaa heti. ”Täytyy pitää mielessä lopputulos, ettei vaivu epätoivoon”, sisarukset kuitenkin muistuttavat.

Glorian Antiikin erikoisasiatuntija Kari-Paavo Kokki oli samoilla linjoilla:
”Ei saisi edes päästää paikalle ihmisiä, jotka eivät pysty näkemään lopputulosta vaan pelkät rojut”, hän jyrisee. Tätä ajatusta olen miettinyt usein, mutta en ole saanut muotoiltua sanoiksi. On ihan totta, että vain pienellä osalla ihmisistä on silmät ja sydän vanhan talon kuluneelle, aidolle kauneudelle.

- Elina

Tämän kysymyksen kuulemme usein. Se tarkoittaa suunnilleen samaa, kuin: Onko talonne jo valmis? Listoista on tullut jonkinlainen myyttinen kipupiste, jota raskaan rakennusurakan läpi käynyt ei jaksa ylittää. Listat jäävät puuttumaan ja roikkumaan. Ne hutaistaan huonosti paikoilleen ja jäävät harmittamaan.

Minun on tätä listakysymystä hieman hankala ymmärtää. Tuntuisi aika kevyeltä ja näkyvältä työltä kiinnittää (valmiiksi maalatut, kevyet, melamiiniset) listat naulapyssyllä paikoilleen. Meidän talomme listan laitossa on nimittäin aika monta työvaihetta enemmän: naulojen poisto, maalinpoisto, hiominen, paikkapalojen teko ja liimaus, kittaus, hiominen, maalaaminen (pohjamaali), maalaaminen (pintamaali), asentaminen vinoihin seiniin erilaisia kikkoja apuna käyttäen. Omapa on valinta: saisihan sitä uutta tavaraakin kaupasta. Miksi pitää olla niin jääräpää, että käyttää kaiken vanhan? :-)

Viime viikolla aloitimme listaprojektin. Nyt niiden parissa on tullut aherrettua muutamana arki-iltanakin. Positiivinen yllätys oli, että aika monet kirjastohuoneen, salin ja eteisen ovi- ja ikkunalistoista olivat jo pintamaalia vaille valmiina. Olin toissa kesänä niitä hinkannut kesäpoikien (kummipoikani Simpan ja isännän siskonpojan Niken) kanssa ja ihmetellytkin, että kaikkiko jo tosiaan ovat paikoillaan ja sama rumba aloitettava alusta. Kiva yllätys kerrankin näin päin!

Muuten on vietetty erittäin kiireistä elo–syyskuun vaihdetta, mistä kertookin päiväkirjamme hiljaisuus.

- Elina