Ryhdyin heti tuumasta toimeen. Luin kaikki netissä ja lehdissä olleet myynti-ilmoitukset. Jo seuraavana viikonloppuna ajelimme Porvoon Kråköhön katsomaan purkutuomion saanutta taloa. Vaikutelma oli oikeastaan järkyttävä. Kysymyksessä oli sahan vanha asuntola. Se oli alunperinkin huonosti tehty, ja sitä oli korjattu vaikka miten. Se ei ollut lainkaan idyllinen. Ainoa hyvä puoli siinä oli se, että talo olisi kattanut tontin koko rakennusoikeuden – talo kun oli kooltaan 10x 40 metriä. Se ei vaan olisi sopinut tontille mitenkään.

Sitten kävimme katsomassa vielä muutaman myynnissä olleen talon Hyvinkäällä, Inkoossa ja Mäntsälässä. Tilasin kaikki mahdolliset kuvat, mistä vain kuvia oli saatavilla. Lopputulos oli kaiken kaikkiaan laiha.

Talot olivat yleensä liian pieniä ja muokattu meidän käyttöön soveltumattomiksi. Pääsyy oli kuitenkin se, että suurin osa taloista piti purkaa kesään 2005 mennessä, jolloin kilpailuaika ei ollut vielä edes päättynyt. Meillä ei ollut mitään mieltä lähteä purkamaan noita taloja ikään kuin kaiken varalta.

Sitten päätimme laittaa muutaman ostoilmoituksen. Väyläksi valittiin Maaseudun tulevaisuus. Ilmoitus oli seuraavanlainen
”Ostetaan Etelä-Suomesta suurehko hirsirakennus siirrettäväksi. Arvorakennus arvokäyttöön.”

Ensimmäisellä kerralla soittoja tuli noin 20 kappaletta. Osa niistä oli toivottaman kaukana Pohjanmaalla. Ne tuntuivat myös tyylin puolesta vähän sopimattomilta. Joitakin todella mielenkiintoisia oli myös mukana. Kaikissa oli sama ongelma. Kenelläkään ei ollut yhtään valokuvaa talosta, puhettakaan, että niitä olisi saanut sähköpostiin. Välillä edes talon koko ei ollut tiedossa. Talojen tyylejä tai kuntoa myyjät olivat kerrassaan toivottomia kuvailemaan. Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin startata Astra ja lähteä liikkeelle. Tällä kertaa kävimme ensin Varsinais-Suomessa Mynämäellä ja Somerolla. Molemmat talot olivat mukana olleille syvällisiä kokemuksia.

Kysymyksiä tulvi mieleeni.
- Voimmeko löytää siirrettävän rakennuksen?
- Paljonko sellainen maksaa?
- Miten selviämme pystytystyöstä?
- Voivatko nykyiset rakentajat tehdä uskottavaa, vanhan rakennustavan mukaista jälkeä?
- Onko tuloksena kuitenkin puolivillainen sekasikiö?

Appeni Jari oli tuolloin työmatkalla Helsingissä ja majoittui meille noin viikon ajaksi. Kilpailu nousi tietysti keskusteluissa pintaan. Jari kannusti lähtemään selvittämään asiaa. Hänen mukaan rungon osuus rakennuskustannuksista on 10–15 %. Lisäksi hän sanoi, että autioita taloja ovat maaseutukylät täynnä. Hänen mukaansa sellaisen löytäminen ei ollut mikään mahdottomuus. Kolmanneksi hän sanoi, että on olemassa ryhmiä, jotka työkseen purkavat ja pystyttävät hirsitaloja. Näin ollen pystytys tuskin olisi este hankkeen toteuttamiselle. Johtopäätös oli siis nopeasti tehty: ryhdymme selvittämään asiaa ja tavoitteena on kilpailuun osallistuminen syksyllä.

Soittelin kaikille ilmoituksessa mainituille virkamiehille. Heidän viestinsä oli selvä. Edellisin kilpailun sato oli ollut heidän mielestä laiha. Niiden perusteella tonttia ei ollut perustetta jakaa. Uuden kilpailun uskottiin tuovan lisää ehdotuksia. Eräs negatiivinen asia puheluissa selvisi. Kaupunki haki selvästi ehdotusta, joka kattaisi tontin koko rakennusoikeuden käytön. Rakennusoikeutta on 400 m2 ja tajusin heti, ettemme pysty itse toteuttamaan sitä kokonaan. En kuitenkaan lannistunut.

Keväällä 2004 olimme asuneet Helsingissä noin puoli vuotta, kun huomasin Helsingin Uutisista erään virallisen kuulutuksen. Kuulutuksella Helsingin kaupungin kiinteistövirasto etsi Pakilaan ”ympäristön suojeltavaan rakennuskantaan soveltuvia muualta siirrettäviä rakennuksia”. Asunnon osto oli ollut jonkin verran mielessä, oman talon rakentamista ei ollut edes harkittu. Kävin eräissä talkoissa, joissa ilmoitus nousi puheenaiheeksi. Kirjailija Antti Hyry varoitti lähtemästä ko. hankkeeseen. Hänen mukaansa hirsirakennusten siirroissa nyrkkisääntö on se, että ”kun kolme purkaa, niin yhden saa”. Työnsin ajatuksen Pakinkujan tontista syrjään sitä sen enempää selvittämättä.

Jonkinlainen kipinä oli kai jäänyt kuitenkin kytemään, sillä etsimme tuon jälkeen lankoni Antin kanssa vanhaa taloa, josta saisi paritalon, Pakilan suunnalta. Tuolloin ajelimme myös Pakinkujalle ja mietimme, kukahan tuon upean tontin oli saanut ja milloinkahan rakennustyöt tontilla alkaisivat. Pakilan hintataso sai meidät siirtymään asunnonetsinnässä Pohjois-Haagaan ja Antin perheineen Tuusulaan.

Keväällä 2005 hieraisin silmiäni, kun näin saman kilpailukuulutuksen kaupungin nettisivuilla. Kilpailu uusittiin, koska sopivia ehdotuksia tontin rakentamiseksi ei ollut tullut. Tällä kertaa en saanut ajatusta enää sysättyä mielestäni.