Hyvät päiväkirjan lukijat. Pahoittelut, ettemme ole kuukauteen voineet kertoa teille kuulumisianne. Kotitietokone oli vähän kovilla, kun sinne oli vuosien aikana kertynyt niin suuret määrät muistoja. Onneksi ne kaikki on tallessa.

Paljon on tapahtunut myös rakennusrintamalla. Näkyvin homma, mitä on tehty on julkisivulaudoituksen laitto. Se alkaakin olla jo loppusuoralla. Laudoitus tehtiin kokonaan uudesta hienosahatusta puutavarasta. Aivan kelvollinen tuosta näyttää tulevan.

Pientä sisustushommaa on tehty sisäpuolellakin.

Suurin odotus kuitenkin kohdistuu pihaan ja alkavaan kesään. Vihdoinkin saadaan telineet purettua voidaan alkaa laittamaan kukkapenkkejä.

Niin laudoitushan maalataan sitten vasta vuoden päästä.

Hengissä ollaan, vaikka päiväkirjaan ei ole juuri kirjautunut elonmerkkejä. Aika tuntuu taas katoavan kuin tunneliin. Viikonloppu tuli ja meni. Tuntuu kuin aina olisi perjantai tai maanantai. Täytyy muistuttaa itseään: haluan elää joka hetki, en vain viikonloppuisin tai erityispäivinä. Haluan muistaa muutakin kuin sen tunnelin, näistä vuosista, kolmenkympin ja neljänkympin välillä.

Luen juuri Peter Høegin kirjaa Rajatapaukset, jossa pohditaan ajan olemusta. "Jos ihmisen tietoisuus tarkkailee vain itseään, se näkee vain palautumattoman ajan. Mutta jos se katsoo perhettä ja sukua ja lapsia, ja syntymiä ja yhteiselämää toisten kanssa, se huomaa toistuvuuden, ja silloin aika muistuttaa enemmän kenttää, tasankoa, mannerta jolla voi matkata, kuin tiimalasia joka valuu tyhjiin." (lainaus kirjasta) Koska kirja käsittelee suurilta osin häiriintyneiden, rajalla olevien, lasten elämää koulumaailmassa, se on minulle tärkeää luettavaa. Että ymmärtäisin.

Tällä hetkellä työ, eräs projekti, vie suuren osan vapaa-ajastani. Siksi remontin edistämiseen on jäänyt vähän aikaa. Kirjahyllyn maalausurakka on kuitenkin valmis. Olen haaveillut sähkömiehen saapumisesta. Posliiniset sähköosat ja kangaspäällysteinen johto ovat kauniita. Valaisimille olen myös miettinyt paikkoja (ja tällä viikolla olisi Artekissakin eräs valaisintarjous). Toissa viikonloppuna kävimme Helsingin antiikkimessuilla. Sielläkin syntyi ideoita. Mieheni on suunnitellut ulkovuorausprojektia. Kohta päästään aloittamaan.

Ja juuri kun opin taas hiihtämään, lumet ovat sulamassa. On hienoa, kun kotipihasta lähtee latu.

- Elina

Hiljaista on. Olen ollut kipeänä, ja päällimmäisenä huolena on ollut, miten saisi itsensä terveeksi ja töihin. Kyllähän sitä sairaanakin ehtii miettiä rakennusjuttuja, ja sisustus-. Oikeastaan ihan parasta luettavaa ovat sisustuslehdet: ei haittaa, jos nukahtaa kesken kuvakavalkadin eikä tarvitse pinnistellä pysyäkseen juonessa mukana.

Ostin mm. ruotsalaisen Klassiska hem & antik -nimisen lehden, jossa oli kaunis puutalokoti Falunista. Ihastelin tuota 1700-luvulla rakennettua taloa ja vasta jonkin ajan päästä tajusin, että ajelimme toissa kesänä juuri samaisella alueella Taalainmaan-retkellämme. Paras oivallus oli eräässä huoneessa oleva ns. öljylamppu. Keskellä on koristeellinen majolikasydän, kristallit, metalliketjut ja paikat kynttilöille. Varsinainen lampunkupu on valkoista lasia. Nimittäin meidän salissamme on ollut juuri sellainen! Ja omistajien luvalla saisimme sen kunnostuttaa salimme kruunuksi jälleen. Skåne lampusta jo kyselimme ja saimme tiedon, että korvaavia osia voi tilata Ruotsista. Kustannusarviota ei osattu tietenkään antaa, koska emme osanneet vaurioita kovin tarkasti kuvailla. Vasta nähtyäni lampun ko. kodissa, osasin kuvitella, miltä se voisi näyttää meillä. Alkoi jo sormia syyhyttää: pitäisikö hakea lamppu Pukkilasta asiantuntijan helliin ja huolehtiviin käsiin?

Tarvitsen juuri tuollaisia kuvia ja mielikuvia. Välillä on mieli maassa, ja tehty matka sekä talon keskeneräisyys painavat. Silloin haluaisin hetken nähdä, millaista on perillä.

Viime sunnuntaina pääsimme ensi kertaa kartanoaamiaiselle Bastvikin kartanoon. Siellä syntyi toinen ideani katsellessani salin kauniita lattialankkuja. Nimittäin eteisemme lattia on vielä käsittelemättä. Olisin jo eilen halunnut aloittaa maalinpoiston eteisen lattialankuista, mutta mieheni toppuutteli, että kirjahyllyt ensin valmiiksi! (Auts, ne ovat tosiaan vielä kesken.) Pitäisi oikeastaan kysyä Bastvikista, millainen vaha tai petsi lattialankkujen pintaan on laitettu. Se näytti suopakuuratulta lattialta, mutta päällä oli vaha, jossa oli vähän pigmenttiä. Kartanossa on muuten kauniita maalattuja lattioitakin – kannattaa ehdottomasti pistäytyä katsomassa, jos remontoi vanhaa taloa. Niin, Bastvikissa tuli vahva tunne: jotain tämänsuuntaista on meidän kodissamme…joskus…kai melko pian.

Varpulassa tehdään kuulemma logistiikkaharjoituksia (www.varpula.fi). Mekin etsimme aika kauan Rakennusapteekista ostamaamme emalista WC-kylttiä, ja siinä etsiessämme tuli vaikka mitä tavaraa vastaan. Kahteen kellarin valaisimeen löytyivät lasikuvut (ja pestiin ja pantiin paikoilleen). Samoin yläkerran vessaan ostamamme uudet, 1950-luvun tuotantoa, wc-istuimen rengas ja kansi. Selvisi, että meillä on *aika paljon* erilaisia vanhoja sähköosia, valaisimia, koukkuja, naulakoita ym. sälää. Onhan se hyvä tietää, mitä omasta varastosta löytyy, ennen kuin lähtee hakemaan muualta :-)

Kaunista maaliskuuta! Pidetään yhteyttä,
Elina

Saatiin lapsen kanssa laskiaispullat leivottua, sillä ”pullien leipominen on miltei mukavinta maailmassa” (suorasanainen lainaus). Eikö tästä ole tehty joku tutkimuskin, että lapset muistavat kotoa parhaina hetkinä arkiset asiat, kuten pullan leivonnan. Toinen ihmeellinen asia on se, kun lapsi raahaa kirjan – useimmiten saman päivästä toiseen – luettavaksi ja hyrisee tyytyväisyyttään vanhemman vieressä, sadun taikapiirissä.

Lomaviikko vilahti ohi nopeasti. Alkuviikko aherrettiin kotona ja loppuviikko vietettiin pohjoisessa, osin juhlienkin merkeissä. Jotenkin koin nyt todella merkityksekkääksi vierailun vanhempien ja sisarusteni luona ja hiihtoretken Virpiniemen maisemissa. Johtuikohan siitä, että edellisestä Oulun-matkasta oli tavallista pitempi aika. Kyllä osa sydämestäni on aina siellä – tällä hetkellä erityisesti hyvän ystäväni luona, joka saa lapsen minä hetkenä tahansa.

Seuraava juhlakin on tiedossa. Kansalliseepoksemme Kalevala täyttää tänä vuonna 160 vuotta, ja sitä juhlitaan ainakin meidän koulussamme lauantaina. Kummasti taas innostuin, kun pääsin selittämään runonkeruumatkoista, alkusoinnusta ja nelipolvisesta trokeesta. Olen kai vähän Kalevala-friikki. Glorian Antiikissa kerrottiin Ateneumin Kalevala-näyttelystä, joka avataan perjantaina. Sinne on päästävä, ilman muuta. Näyttelyssä Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-työt, nuo taiteemme ikonit, saavat rinnalleen moderneja tulkintoja.

Kirjahyllyjen maalausprojekti on kutkuttavasti kesken. Tuo Kalevala-juhlinta vie ainoan kokonaisen maalauspäiväni eli lauantain, mutta enköhän jossain vaiheessa pääse edistämään sitä kuitenkin.

- Elina

Talvilomaa voi nyt hyvällä syyllä kutsua hiihtolomaksi, kun maassa on lunta ja pakkasta. Olemme käyneet Seurasaaren edustalla merenjäällä, rattikelkkailemassa ja hiihtämässä. Luistelemassakin on käyty – kyllä oli jännittävää puuhaa pitkän tauon jälkeen. Lapsen kolmesta toiveesta (luistelu, HopLop ja laskiaispullien leivonta) kaksi on toteutettu. Kolmannen ajattelin ulkoistaa mummolle. Aika vaan loppui kesken, kun piti tehdä noita raksahommiakin. (Vaikka kuitenkin leivoin suklaakakkua. Olikohan tuo nyt tekosyy.)

Sain tiistaina talkooapua maalaukseen, ja oksalakkasimme sekä pohjamaalasimme kirjahyllyt kokonaan. Tuntuu tärkeältä saada kirjahyllyt valmiiksi kirjoja varten. Kirjojen paikka ei ole vuositolkulla laatikoissa! Ystävääni Ullaa lainatakseni: ”Tuntuu kuin jokin tärkeä, puuttuva palanen asettuisi silloin elämässäni paikoilleen”. Samuel on tehnyt töitä kotoa käsin ja käynyt välillä siirtämässä meille naisille maalaustelineitä ja ostamassa lisää maalia ym. Tänään hän kävi Mäntsälän sahalta hakemassa julkisivulautamalleja ja maalasi niitä kokeeksi eri värisävyillä. On hän saanut monta muutakin hommaa saatettua loppuun, kuten vessan oven paikoilleen. Tuntuu juhlavalta, kun wc:ssä on ovi! Ei tarvinnut tänään vieraillekaan pitää nolostelevaa puheenvuoroa aiheen tiimoilta.

Päivät pitenevät ja valoa on taas vähän enemmän. Hiljalleen kuljemme kohti kevättä. Yllättävä ongelma on, että lunta ON edelleen paljon maassa; julkisivutöitä ei ehkä päästäkään aloittamaan maaliskuun alussa. Ei tuosta lumesta osaa harmissaankaan olla. Olo on kovin kotoisa – talvipäivät ovat sellaisia kuin lapsuuteni talvissa kaukana pohjoisessa merenrantakaupungissa. Ehkä uskaltaudun toisenkin kerran luistimille, tai ainakin suksille.

- Elina

Helmikuussa ollaan. Tuntuu ihan kunnon talvelta, kun lämpömittari on miinuksella, lunta reilusti maassa ja jääpuikkoja räystäällä. (Niistä kun saisi vielä valoisan aikaan otettua kuvan.)

Täällä on painittu ikuisuusprojektin, eli listojen, parissa. 21 listaa on valmiina kiinnitettäviksi salin ovien ja ikkunoiden ympärille. Eteisen listat ovat jo paikoillaan ja odottavat maalausta. Talon julkisivutyöt ovat myös kovasti mielessä. On laskettu tilattavan puutavaran määriä ja kustannusarviota. Maaliskuussa - siis kuukauden päästä - on tarkoitus aloittaa julkisivun verhous.

Arvonta on suoritettu. Poika toimi onnettarena, mies virallisena valvojana. ARVONNAN VOITTI MINNA, sivujemme ahkera vieras ja kommentoija. Onnittelut! Laitatko, Minna, postiosoitteesi sähköpostiimme bullerby@bullerby.fi niin Koiramäen tarinat lähtevät pikku Einarille! Kiitokset kaikille kommentin jättäneille. Voisi ottaa joskus uudestaankin arvonnan - niin kiva terveisiä oli lukea :-) Ja kommentoida saa toki ilman arvontaakin.

- Elina

Kylläpä aika rientää. Mihin ovat menneet viimeiset viisi vuotta elämästäni? Sain joulun alla palkanlaskijalta mukavaa postia: palkankorotuksen 5 vuoden palveluksesta Helsingin kaupungille. Tuolloin, viisi vuotta sitten, menin alakouluun töihin, koska lapseni oli pienenpieni ja haaveilin lyhyemmistä työpäivistä sekä työn osumisesta päiväsaikaan.

Melko lailla viisi vuotta sitten, kun olimme asuneet Helsingissä noin puoli vuotta, huomasimme myös Helsingin Uutisista erään virallisen kuulutuksen. Kuulutuksella Helsingin kaupungin kiinteistövirasto etsi Pakilaan ”ympäristön suojeltavaan rakennuskantaan soveltuvia muualta siirrettäviä rakennuksia”. Mieheni innostui heti moisesta mahdollisuudesta. Koska kilpailuaikaa oli vain vähän jäljellä, sain puhuttua miehelleni järkeä emmekä osallistuneet tontinluovutuskilpailuun.

Seuraavana keväänä 2005 mieheni hieraisi silmiään, kun näki saman kilpailukuulutuksen kaupungin nettisivuilla. Kilpailu uusittiin, koska sopivia ehdotuksia tontin rakentamiseksi ei ollut tullut. Tällä kertaa hän ei saanut ajatusta enää sysättyä mielestään. Hän sai minuunkin sytytettyä kipinän vanhan talon rakentamisesta kodiksi. Ja sillä tiellä olemme vielä.

Tätä matkaa olette tekin, hyvät lukijat, seuranneet. Jotkut teistä jo neljä vuotta, jotkut vain osan siitä, jotkut ehkä vasta seuraan liittyneinä. Ystävät ja lukijat, te olette ikään kuin katulamppuina tietämme valaisemassa. Välillä tuntuu yksinäiseltä ja matka uuvuttaa, mutta tiedämme: siellä te olette. On totta, että sivumme eivät ole kovin kommunikatiiviset, koska varsinaista mahdollisuutta päiväkirjamme tekstien kommentointiin ei ole kirjoituksien lopussa. Vieraskirjassamme kirjoituksia kommentoivat ja terveisiä lähettävät vain harvat. Laskurista näemme, että sivut avataan kuitenkin uskollisesti joka päivä, monessa monessa eri osoitteessa.

Päiväkirjan kirjoittaminen on palkitsevaa myös itselle. Miten kaikki hauskat ja ikävämmät sattumukset muuten edes pysyisivät mielessä. Ajatella, että kolme vuotta sitten nukuimme talvipakkasilla kylmässä asuntovaunussa ja purimme taloamme osiksi Pukkilassa. Kaksi vuotta sitten ajoimme joka päivä rakennukselle, haimme naapurista vettä ja valmistimme iltaruuan asuntovaunussa talomme pihamaalla. Vuosi sitten opettelimme asumaan erittäin keskeneräisessä hirsitalossa. Ja nyt: viimeistelemme talomme sisätiloja päästäksemme nauttimaan elämästä talon kaikissa huoneissa. Elämä muuttuu koko ajan helpommaksi – uskokaa vain, perässä tulevat :-)

Toivomme, että mahdollisimman monet lukijoista jättäisivät merkin käynnistään vieraskirjaamme tammikuun loppuun mennessä. Arvomme kaikkien kommentin jättäneiden kesken Mauri Kunnaksen kirjan Koiramäen lapset ja näkki. Niitä on nimittäin tullut meille lahjaksi kaksi kappaletta ja haluamme laittaa hyvän kiertämään. Kirja opettaa kansanperinnettä lapsille yhdessä lumoavien kuvien kanssa. Siinä Koiramäen vanha väki kertoo lapsille kansantarinoita kummituksista, hiidenväestä, trulleista, maantierosvoista ja merkillisistä luonnonilmiöistä.

- Elina

P.s. Talon tarinaa ei ole tarkoitus lopettaa tähän. Mietimme edelleen mahdollisuutta, miten sivut saisi muokattua toimivammiksi ja miten ne saisi pidettyä lukijaa kiinnostavina ja palvelevina. Vaikea kysymys.

Olen pitänyt jo pitkähkösti taukoa rakennuspuuhista. Ehti jo tulla vähän huono omatunto tekemättömyydestä, ja kynnys aloittaa ne uudestaan ehti nousta. Toisaalta, silloin kun pidän taukoa, siihen on yleensä aihetta. Kuten päänsärky tai korvatulehdus tai poskiontelontulehdus tai yleinen voimattomuus. Silloin kun olen voimissani, edistän rakennuspuoltakin mielelläni. Kotitaloustöistä olen lintsannut viimeisen kolmen vuoden ajan melko onnistuneesti ja olen neuvonut siinä muitakin. Kun haluaa käyttää kaiken liikenevän aikansa kodin rakentamiseen, kannattaa luistella monesta muusta, kuten säilömisestä, leipomisesta ja suursiivouksista :-) Puhumattakaan pyykin mankeloinnista tai alusvaatteiden silittämisestä.

Mieheni on toista maata. Vaikka hänellä olisi puoli tuntia vapaana, hän osaa tarttua johonkin hommaan eikä hän välitä siitä, vaikka joskus menee kokonainen lauantai työkalujen ja tilojen siivoamiseen. Sitten se menee. Ja hommat jatkuvat siitä toisena ajankohtana. Minä olisin moisesta ihan tuskissani.

Nyt tauon pitämisestä oli se haitta, että emme enää muistaneet, mihin olimme viimeksi jääneet. Listoja oli pohjamaalattuna tietty määrä, puhdistettuna maaleista tietty määrä, niputettuna maalarinteipillä muutamia kolmen listan satseja jne. Mitkä listat nyt sitten tulivatkaan salin ikkunoihin, kirjaston ovilistoiksi jne – siinäpä pulma. No, keksimme nyt mielestämme kuitenkin toimivan idean.

Sen myös huomasimme, että minkä taakseen jättää… Nimittäin kolmet ovenkarmeista oli jäänyt puhdistamatta ja olivat jo paikoillaan. (Väliovia on tarvittu rajaamaan raksapuoli asutusta puolesta, ja eihän siinä kiireessä ole karmeja ehditty fiksailla.) Siispä puhdistimme, hioimme ja pohjamaalasimme oven karmit paikoillaan. Onnistui se näinkin. Samuel maalasi wc:n oven Lavgrön-maalilla. Saapa nähdä, miten se nyt istuu eteisen muuhun värimaailmaan. Minä olen aina varovaisempi värisävyjen valinnassa ja tulen (kuulemma) valinneeksi liian vaaleita ja valjuja värejä. Mieheni olisi rohkeampi, ja jos näitä kompromisseja ei tarvitsisi tehdä, meillä olisi todennäköisesti vahvat, talonpoikaiset värisävyt kaikkialla – okrankeltaista, tummaa ruskeaa, vihreää, sinistä ja viininpunaista. No, huonekalut ja tekstiilit tuovat aina oman lisävärinsä sisustukseen, joten voin luvata, että mitenkään väritöntä meillä ei ole.

Suurin kiitos kotimme sisätöiden edistämisestä kuuluu Erkalle, joka on ollut meillä töissä useaan otteeseen viime keväästä lähtien. On uskomatonta, että voi katsoa valmista työtä, eikä sisällä kaiherra hiukkaakaan harmitus: ei sen näin pitänyt mennä. Hänellä on kyllä loistava tyylitaju, erinomaiset taidot ja hieno kädenjälki.

Ajattelin kirjoittaa vain muutaman sanan, mutta kun en kuulu lyhyestä virsi kaunis -koulukuntaan, tekstiä alkaa jo olla ruudulla. Halusin vain sanoa, että paluu arkeen on sujunut hyvin :-)

-e

Täällä juodaan afrikkalaista rooibosteetä yöpaidassa, villapaidassa ja villasukissa. Leivinuunia lämmittämällä saadaan taloa lämpimäksi. Vietetään kotiinpaluun juhlaa.

Olen ollut mieheni kanssa reilun viikon Etelä-Afrikassa tutustumassa paikkoihin, jotka olivat minulle aikaisemmin tuttuja vain Afrikan tähdestä. Olen käynyt Hyvän toivon niemellä, kohdassa jossa valtameret yhtyvät. Olen nähnyt pingviinien hassun kävelyn, hylkeet, jotka syövät kalaa suoraan ihmisen kädestä, olen kuullut musiikkia, joka on mennyt suoraan sydämeeni ja nähnyt tanssia, jota vain afrikkalaiset osaavat tanssia. Minua on huimannut korkeilla vuorilla ja valtameren aallot ovat kaataneet minut suolaiseen veteen. Olen ihmetellyt ja ollut hiljaa, olen nauranut ja olen itkenyt. Olen elänyt.

Tämä on hämmentävää. Olen jo vuosia ollut afrikkalaisten ihmisten kanssa tekemisissä päivittäin – siinä ei ole mitään outoa: tunnen heidän elämäntapaansa, elämänuskoaan ja eloisuuttaan, tunnen monia heistä yksilöinä. Minulla ei ollut ennakkoluuloja tai olettamuksia. Olen aikaisemmin vähän vastustanut pitkiä mannerten välisiä lomalentoja. Ilmastonmuutosta ajatellen ne ovat tuntuneet jopa itsekkäiltä. Olen myös ajatellut, ettei turisti kuitenkaan näe ja koe mitään aitoa katsellessaan rakennuksia ja nähtävyyksiä ulkoapäin. Tai ajaessaan slummialueen ohi ilmastoidussa taksissa. Nyt jokin minussa on liikahtanut ja en enää tiedä, mitä ajatella.

Vaikka matka oli mieheni työmatka ja liikuimme pääasiassa hyvin hienoissa paikoissa, joissa kaikki ohjelma, ruokailut ym. oli upeasti järjestetty, halusin kurkistaa myös afrikkalaisempaan maailmaan, siihen josta me kaikki olemme kotoisin. Halusin kuulla laulua ja nähdä tanssia, halusin syödä paikallisten ihmisten valmistamaa ruokaa (huomatakseni, että mieheni on allerginen myös krokotiilin lihalle), halusin astua aaltopellistä tehtyyn köyhään kotiin ja antaa ihmisille siellä käteni. Halusin kohdata ne ihmiset, vaikka sitä sitten pidettäisiin jeesusteluna, ja olisin halunnut sanoa sen, mitä en pystynyt. Että täällä länsimaissakin ollaan välillä hyvin onnettomia, niin surullisia, ettei nähdä elämää lainkaan edessäpäin – vaikka on tavaraa, rahaa ja ruokaa liiaksi. Eikä monilla meistä ole tuollaista sosiaalista verkostoa ympärillä jakamassa huolia ja murheita.

Tulin kotiin. Lapselleni oli kasvanut kaksi uutta rautahammasta. Postilaatikossa odotti kirje: Lapsesi oppivelvollisuus alkaa. Halasin häntä ja kuitenkin muistin pientä, likaista tyttöä toisella puolella maailmaa, kuulin vielä korvassani (joka on edelleen lukossa pitkän lennon jäljiltä) valtameren aallot ja tunsin lämmön ihollani. Olin hämmentynyt. Olin käynyt kesässä keskellä talvea. Olin käynyt kaukana ja tullut kotiin.

Salin ja kirjastohuoneen lattiat oli maalattu poissa ollessamme. Heti teki mieli astua lattialle, tuntea oman kodin kulunut lautalattia jalkojensa alla.

Onnellista uutta vuotta jokaiselle päiväkirjaamme lukevalle!

- Elina

Kolme yötä jouluun on. Kiire on laantunut. Viikonloppuna on ollut aikaa pysähtyä: ihmetellä joulun suloista läheisyyttä, miettiä sen sanomaa ja miten se täällä Pohjolan pimeydessä lämmittää ja valaisee mieltä.

Päiväkodin ja koulun juhlat on juhlittu, ja joulun aikaa on vietetty myös sukulaisten ja ystävien parissa. Tänään oli mahdollisuus vihdoin käydä kurkistamassa 1800-luvun porvariskodin jouluun Ruiskumestarin talossa Helsingin Kruunuhaassa. Siellä viimeistään huomasi, että kodin koristelussa ja joulun laitossa todellakin vähemmän on enemmän. Pieni pöytäkuusi, koristeltu piparkakuin ja piparminttutangoin sekä elävin kynttilöin. Hyasintit, punaposkiset jouluomenat ja yksinkertaiseen vaaleaan paperiin paketoidut, sinetein suljetut lahjapaketit. Höyryävä kuparipannu puuhellalla ja piparit savikulhossa pöydällä. Ei kimalletta eikä vilkkuvaloja, ei prameita koristeita - ja silti joulu näytti kauniimmalta kuin koskaan.

Erityisesti ihailin kolmihaaraista valkoista kynttilää. Olen sellaisen nähnyt aikaisemminkin Glorian antiikin joulunumerossa. En ole kuitenkaan nähnyt niitä koskaan missään myynnissä, joten olen ajatellut, että joku ehkä käsityönä valaa niitä pieniä määriä. Illalla Ruiskumestarin-vierailumme jälkeen ystävämme Ulla ja Sampsa tulivat käymään kylässä. He toivat tuliaisena juuri tuollaisen kynttilän. He olivat ostaneet sen Turun joulumarkkinoilta, ja pahvipakkauksessa luki: Husö Nedergård, Sottunga, Åland. Nämä yhteystiedot varmistavat sen, että meillä on mahdollisuus saada käsintehtyjä haarakynttilöitä seuraavinakin jouluina. Jos vaan nyt raskimme kynttilää polttaa laisinkaan - on se niin kaunis.

Käykää katsomassa kuvia "Vanhoja taloja ja muuta näkemisen arvoista"
-albumista. Kuvien myötä toivotamme rauhallista joulun juhlaa kaikille lukijoillemme!
-Elina